Muutama viikko sitten manailin että nyt olis pakko saada ”hermolomaa”, jotain täysin omaa aikaa. Lapsen pienetkin kiukut tuntui hirveältä huudolta välillä, eikä miehenkään naama ollut aina se jota eteeni kaipasin. Tuntui että olin ihan loppu.

Ja kuin vastauksena rukouksiini ystäväni Hanna Pusa (kirjoittaa täällä myös blogia) soitti minulle ja kysyi voisimmeko lähteä yhdessä reissuun. Sanoin välittömästi kyllä ja katsoimme heti kalenterista sopivan ajankohdan. Olin niin onnellinen että pääsen kaipaamalleni lomalle. Sain tästä paljon virtaa eikä kiukut, mies tai kotityöt vaikuttanut enää yhtään niin pahalta.

Tyttäreni on nyt 1v 2kk ja periaatteessa ainoat ajat jotka olen ollut hänestä erossa olen ollut töissä, paitsi tietty muutamat iltahipat ja harrastukset. Imetyksen lopetin kokonaan reilu 3 viikkoa sitten joten sekin on pitänyt aika kiinni tytössä. Tähän mennessä olen ollut hänestä erossa max 24h. Nyt lähden oikealle lomalle, ilman lasta, ilman töitä, ilman miestä, vain paras ystäväni vierelläni.

Luulis ettei itketä, mutta toisin on. Kaksi päivää sitten tajusin että lähtö on oikeasti lähellä ja mä todella oon menossa ja oon 2 vuorokautta erossa mun lapsesta. Tää varmaan vaikuttaa monesta naurattavalta, 2vrk mitä sitten, kyllä sen voi olla erossa, mutta äidit varmaan tän ymmärtää… Kaksi iltaa on melkein tullut itku kun olen tytön nukkumaan vienyt ja tänä kolmantena iltana itku sitten tuli (lähdemme aamulla kentälle jo ennen kuutta joten Mila nukkuu vielä enkä näe häntä enää huomenna). Ihan kauhea tunne, ihan kuin en enää koskaan näkisi häntä ja kieltämättä päässä kummittelee: entä jos minulle tai hänelle sattuu jotain reissun aikana emmekä näekkään… Mutta turha tuollaisia kummituksia nyt on seinälle maalailla. Mutta vaikka kaikki varmasti meneekin hyvin olen silti hänestä erossa. Ystäväni (muutkin kuin Hanna) sanoo että tää on oikeesti hyvä juttu ja tarvin omaakin aikaa ja niinhän se varmasti onkin ja reissusta tulee varmasti tosi kiva, mutta kauhee ikävä on pikku Tirriä jo nyt.

Pakko ohjata ajatukset reissuun, lähdemme Latviaan, Riikaan. Meillä on kivannäköinen hotelli nimeltä Opera Hotel & Spa varattu, sieltä on jo illallinenkin buukattu sekä hoidot Spasta perjantai aamulle.. Ajateltiin kierrellä kaupungilla, syödä hyvin, nauttia Spasta,  maistella viinejä ja nauttia siitä että voimme huolehtia pari päivää ihan vaan itsestämme eikä tarvitse miettiä vaippoja, ruuanlaittoa, siivousta taikka pyykinpesua.

Tänään illalla Tirpan kans leikin tavallistakin enemmän ja kirjoja luettiin useampi kappale.. Heippa rakas Tirppis, äiti tulee kohta takasin..

Toivottakaa mulle onnea ja tsemppiä etten itke koko reissua!

Reilu viikko sitten oli Lahdessa fitness expo ja olin siellä lauantain Fitnesstukun osastolla hommissa. Ja on se vaan jännä kun näkee ruskeita hyvässä kunnossa olevia, tosin pahalle haisevia fitness kissoja niin itsekkin haluaa haista yhtä pahalle ja nousta lavalle.

Ai miten niin he haisevat? Noooooh se rusketusaine mitä lavalle laitetaan yhdistettynä vähäiseenkään hikoiluun muodostaa aikas hemaisevan tuoksun. Eikä oikeestaan hikoillakkaan tarvi kun siinä on jo oma hajunsa. Se haju on jännä, samaan aikaan paha ja toisaalta hyvä. Ehkä jopa tuohon hajuun on hieman koukuttunut..

Koukussa kisaamiseen täytyy ollakin. Eikai sitä muuten näkis nälkää, vuodattais verta, hikeä, kyyneliä, pistäis kaikkia rahojaan likoon, puhumattakaan ajasta.. Jokin mystinen asia siinä on että lavalle haluaa nousta aina vaan uudestaan. Yksi asia mikä kisaamisessa on kans koukuttavaa on tietenkin kisakunto, kroppa on viimeisen päälle hiottu -on niin tyytyväinen itseensä. Varsinkin me naiset meinataan olla niin kriittisiä että kun vähänkin on ylimääräistä niin tekee mieli pukeutua jätesäkkiin tai vielä parempi pilkkihaalariin ettei vaan pieni vatsamakkara näkyisi minnekkään. Itse kuulun juuri tähän ryhmään ja oikeesti oon täysin tyytyväinen vaan kisakuntoon. En kyllä manaile itseäni ”offillakaan” ja tiedän ettei kisakunto ole todellisuus, mutta on mahtava tunne nousta lavalle kun voi olla täysin tyytyväinen itseensä.. tosin pieni piru olkapäällä nytkin huutelee että ”voitko sittenkään”, ”ootko muka ollu 100% tyytyväinen”, ”etkö muka olis voinu olla vielä vähä parempi” mutta kyllä mä oikeesti oon ollu aina tyytyväinen sillä hetkellä, jälkeenpäin tulee ajatuksia niinkuin nytkin että vois kyllä vielä parantaa jne mut onneksi vaan aika miedosti ja niin sanotusti rakentavasti että ens kertaa varten parannan tuota osa-aluetta.

Just nyt en tiedä koska kisaan seuraavan kerran… Mun oli tarkoitus mennä kisaamaan Pariisiin juurikin viikko sitten mutta syyskuun alussa huomasin että eipä ole salilla juuri tullut käytyä ja nyt on jo syyskuu joten ihan turha haaveillakkan mistään kisoihin menosta. Nyt täytyykin alkaa kurkkimaan kisakalenteria ja samalla lyödä jokin kisasuunnitelma omaan kalenteriin. Jospa se salikin alkais paremmin luistamaan kun olis tavoite lyöty lukkoon. Mä oon hassu että täytyy oikeesti olla kisatavoite ennenkuin OIKEESTI treenaan kovaa.. muuten tää tahtoo olla tällaista ylläpitoa ja muuten vaan perus tervettä elämäntapaa. Eikä siinä tietty mitään pahaa ole mutta välillä on pakko keskittyä lihaskasvuun jos meinaa vielä kisailla!

Tässäpä muisteluksi kuvia aikaisemmista kisoistani..

Miami 2009

Miami 2009 (oli toisetkin kisat mutta niitä kuvia ei löydy ni heitin tämän)

Las Vegas 2009

Kanada 2010

Kanada 2011

Pariisi 2012

Italia (Rimini) 2014