Hae
Mari Valosaari

Rohkeasti tissit tiskiin

mari valosaari tissit

Äitiys, tai oikeastaan rintaruokinta voi jättää jäljet

Kaunein jälki siitä on se yhteys ja läheisyyden tunne lapseen ja se rumempi sitten se kun tissit roikkuu..

Ystäväni ja kolleegani Jasmine blogissa munakoisoni ja minä näyttää rohkeasti mitä rintaruokinta ja laihtuminen on tehnyt hänen rinnoilleen. Hänen rohkaisemana kerron oman tilanteeni. Minulla ei ole samaa ongelmaa mutta rintani ovat täysin erikokoiset nyt koska pikku jäbä on päättänyt että vain vasemmasta tissistä on kiva juoda. Oikea on siis jäänyt lähes käyttämättömäksi ja siihen ei enää maito kerry samalla tavalla kuin vasempaan ja sen kyllä huomaa. Kiireiden vuoksi en ole saanut edes yritettyä josko oikea alkaisi kelpaamaan tai pumpannut sieltä kun poika juo vasemmasta. Nyt täällä Thaimaassa yritän josko saataisi toinenkin taas käyttöön.

mari valosaari tissit

En tiedä mitä tapahtuu kun imetys loppuu, jääkö rinnat aivan erilaisiksi (täysin samanlaisiahan ne juuri koskaan ei ole) vai palautuuko hyvin. Esikoisen imetyksestä rinnat palautui ja nytkin siis tuo oikea alkaa olemaan jo ns normaalin näköinen mutta vasen juuri sen näköinen kuin kuuluukin olla, siitä imetetään.

Näyttää vähän hassulta, mutta näyttäköön. Nyt ne ovat lastani varten, katsotaan sitten reilusti imetyksen loputtua miltä näyttävät. Ikää tulee koko ajan lisää eikä iho palaudu enää samalla tavalla, mutta katsotaan.. Tällä hetkellä tuntuu että hyväksyn ne olivatpa ne millaiset hyvänsä, mutta on ok myös muuttaa mieltä.

-rakastakaa rintojanne on päivän teema-

tästä kirjoitukseen Sensuroimaton matka G-kupista A-kuppiin

( ps arvonta päättyy pian täällä )

-Mari-

Kun lapsi sairastuu diabetekseen

Tämä tarina on ystäväni Jari Saarion arkea, voi kumpa joku voima maailmassa helpottaisi heidän ja varsinkin heidän tyttärensä tuskaa. Voimia sinulle, tyttärellesi ja vaimollesi!

Oletko koskaan joutunut ylipuhumaan lastasi piikille?

Miltä tuntuisi tehdä se 5110 kertaa vuodessa?

Ihan hirveältä piikkikammoiselle 10 vuotiaalle tytölle, mutta vaihtoehdot ovat vähissä, kun sairastuu tyypin 1 diabetekseen. Joka aamu alkaa kolmella piikillä ja päättyy kolmeen piikkiin. Ja siinä välissä kolmen tunnein välein tulee pari piikkiä. Pumppuhoitoa emme kuulemma saa ennen kuin tytär oppii itse lääkitsemään itseään. Siitäkin huolimatta, että pistoskammo on valtava.

Yksi peruste, jonka sanoimme lääkärin vastaanotolla oli, että tytär lopettaa syömisen, kun pelkää niin paljon pistoksia. Lääkäri kertoi tyynellä äänellä tyttären kuullen, että ”sittenhän ainakin pääsette osastolle, menette vain tuonne anorektisten osastolle. Se on hyvin tyypillinen oire tässä taudissa”.

Kesällä yritin kysyä, olisiko mahdollista siirtää ylimääräistä käyntiä pienen kesälomareissun takia, joka varmasti piristäisi tyttären mieltä. Vastaukseksi sain, että muutetaan vain, mutta voi olla, että seuraavalla käynnillä voi olla sosiaaliviranomaiset paikalla, koska on lapsen hoidon laiminlyöntiä, kun muutetaan aikoja.

Kun tyttären sairaus ilmeni, jäin töistä pois hoitamaan häntä. Kelalta sain kieltävän vastauksen, kun anoin tukea. Perusteena, että tytär on tarpeeksi vanha hoitamaan itseään, koska on jo kymmenen. Sanoin, että hoitaminen ei onnistu ja lääkärit ja hoitajatkin laskevat insuliineja väärin. Miten voin luottaa siihen, että 10 vuotias tyttö, joka ei uskalla itse pistää itseään, laskee lääkkeet oikein. Se on kuulemma ihan oma ongelmani. Siksi juuri kysyin hoitotukea, kunnes saadaan hoito sille tasolle, että hän pärjää yksin. Annattehan te kaikille juopoillekin tukea. Vastaukseksi sain ”Ei kiinnosta, minne rahat menee, koska eivät ne omia rahoja ole. Mutta tähän tapaukseen ei tukea tule. Periaatteesta ei luovuta, ja poikkeuksia ei ole.” Ison kiitoksen ansaitsee kaupungin palkkatoimisto. Olivat hyvin pahoillaan tyttären sairastumisesta ja sanoivat, että hoida tyttöä niin kauan kuin on tarve. Maksetaan puolta palkkaa, kunnes palaat töihin. Ja jatketaan puolella siihen asti, että ollaan sujut. Heidän ei varmasti olisi tarvinnut toimia näin, mutta eivät halunneet jättää täysin tyhjän päälle.

Lastenklinikan toiminta on kyllä ihmetyttänyt siitä asti, kun astuimme sinne sisään seitsemän aikoihin illalla. Jo tullessa oli selvää, että jäämme osastolle hoitoon, mutta päivystyksen jakkaralla istuimme noin kuusi tuntia. Tytär oli nälkäinen, janoinen ja todella väsyny ja sokerit oli 50 paikkeilla. Suuhun ei saanut laittaa mitään, mutta ettei makuupaikkaakaan löytynyt. Yksi peti oli käytävällä, mutta siihen ei saanut mennä, ettei lakanat likaannu. Piti kuulemma vain odottaa, että osastolla valmistellaan paikkaa tyttärelle. Pyysin, että voimmeko edes kävellä sinne, että tytär saa sängyn, jossa levätä. Ei onnistu, kun tullaa noutamaan. Yhdeltä yöllä vihdoin tulikin noutaja, joka vei meidät osastolle, jossa oli useampi vuodepaikka vapaana.

Psykologille tytär määrättiin, koska hän ei uskalla pistää. Tuo oli ehkä kauhein käynti koko hoidon aikana. Tylyn näköinen, täysin ilmeetön rouva vain toistaa samaa kysymystä: Mitä sinulla on kerrottavaa. Eipä tähän kolmen sarjan painostukseen keksinyt tyttö mittän vastausta, pelkästään kyyneleet tuli silmään. Oli pakko vastata, että tulimme ainoastaan hakemaan vinkkejä piikkikammoon. Heillä ei kuulemma pistämään opeteta, vaan ne opetellaan kotona, ja kysymys esitettiin tytölle. Ensimmäistä kertaa avauduin ja sanoin, että pyöritetäänkö tällaista osastoa todellakin veronmaksajien rahoilla. No, siitä minulle sitten ilmoitettiinkin, että en ole enää tervetullut osastolle.

Nyt kun pistokset alkavat vaikuttaa jo niin paljon tytön hyvinvointiin, sanoimme lääkärille, että pumppu olisi ihan ehdoton kaikkien kannalta. Lääkäri kehotti hakeutumaan hoitoon muualle Suomeen ja kertoi useamman paikan, minne voi hakea. Tällaiset keskustelut, kun käydään tyttären kuullen, niin tuntuu todella pahalta. Ainut, mitä jokainen lääkäri jaksaa painottaa on, että muista, että sinä et tule ikinä parantumaan tästä taudista ja piikit ovat osa loppuelämääsi. No, minulla ainakin on uskoa ja toivoa siihen, että lääketiede kehittyy ja tähänkin löydetään helpompia hoitokeinoja. Niitä tuskin keksitään Helsingin Lastenklinikalla, mutta jossain missä ihmiset jaksavat tutkia ja kehittää lääketiedettä. Sellaisissa paikoissa, joissa sairaat lapset ovat lapsia, eivätkä vammaisia yksilöitä, joita on vain pakko hoitaa. Tässä vaan osa siitä mitä olemme kokeneet tämän sairauden myötä, ja muutamia todella ystävällisiäkin hoitajia ollut matkalla. Mutta koko lastenklinikka vaikuttaa siltä, että jokin tuhonnut siellä totaalisesti ilmapiirin. Muutamilta siellä aikoinaan työskenneeltä olen kuullut, että näin on ollut jo aikoinaan.

Henkilökohtaisesti olen nähnyt ja kokenut niin paljon, ettei minua nujerra enää mikään. Ja toki ymmärrän, että he tekevät todella raskasta työtä, kun päivittäin hoitavat näitä pysyvästi sairaita lapsia. Mutta se mitä toivoisin, että tällaiset täysin kiskonsa jäädyttäneet ihmiset joskus asettaisivat itsensä sen pienen, haavoittuvan ja sairaan lapsen tilalle siihen hoitotuoliin. Näkisivät hänen silmillään, kuulisivat hänen korvillaan ja ymmärtäisivät, miten pahalta ne pienestä puolustuskyvyttömästä potilaasta tuntuvat, joka ei ole elämässä vielä juuri mitään kokenut, ja millaisia pysyviä vaikutuksia tällaisilla kommenteilla aiheutetaan. Josko edes tämä toisi hieman inhimillisyyttä mukaan heidän hoitoihinsa.

diabetes