Oli ihanan piristävä kokemus tänään. Mutta ensin haluaisin kertoa siitä kuinka toiset vanhemmat sai mut vieroksumaan heitä.

Kun Mila oli vielä aika pienempi, en muista tarkalleen minkä ikäinen mutta joko alle tai hieman yli vuoden, me lähdimme kivalta kuulostavaan perhekahvilaan, joka sitten olikin kaikkea muuta kuin kiva.

Astuimme sisään tilaan ja minä tervehdin kaikkia. Aika moni sanoi takaisin moi joku nyökkäsi. Ja sitten olisi voinut kuvitella että esimerkiksi perhekahvilan työntekijä olisi tullut ja esitellyt paikkoja, kertonut hieman miten homma toimii jne, mutta ei. Kukaan ei sanonut mitään. Riisuin siinä lapseni ja asetuin pöydän ääreen istumaan missä suurin osa muistakin vanhemmista istuivat. Mila leikki jollain lelulla mikä siinä vieressä oli. Hetken istuttuani kysyin ”anteeksi, miten tuo kahvihomma toimii?” Vastaukseksi sain: ”Laita kaksi euroa tuohon kuppiin ja sitten voit ottaa mitä haluat, täytä tästä tämä kysely joka meillä on nyt käynnissä”

Minä siihen sanoin että ”nyt on hieman hankala täyttää kun en ole aikaisemmin käynyt, mutta täytetään vaan, enköhän jotain keksi.”

Siinä sitten taisin kahvin juoda ja jonkun kakunpalan tms syödä ja Mila söi hedelmiä. Hieman kyselin viereisiltä vanhemmilta minkä ikäisiä heidän lapsensa ovat mutta nihkeiden vastausten jälkeen annoin olla. Hetken päästä lähdimme Milan kans kotiin ja päätin että eipä tarvi tuonnekaan enää mennä.

Se oli aika karu ensikosketus muihin vanhempiin pienen lapsen äitinä.

Tuon kokemuksen jälkeen en ”uskaltanut” lähteä muuallekaan koska ajattelin että varmaan se on samanlaista joka puolella, mutta tänään rohkaisin itseni ja menin uuteen paikkaan avoimeen päiväkotiin ja onneksi menin. Siellä meininki olikin aivan toinen. Työntekijät ja muut äidit tervehtivät iloisesti ja etenkin yksi äideistä oli ihanan avulias kaikessa ja kertoi miten kaikki toimii ja mitä missäkin on. Milakin nautti selvästi siellä olosta kun oli paljon uusia leluja ja kavereita joiden kanssa leikkiä. Tänne me mennään uudestaankin. Ehkä heti huomenna!

Eli kyse oli vaan huonosta tuurista. Harmi että menin sellaiseen paikkaan ensimmäistä kertaa missä ei ollut sosiaalista porukkaa paikalla. Varmasti osittain syy oli myös minussa, olisi pitänyt vaan ”röyhkeämmin” mennä muiden keskusteluihin mukaan ja alkaa juttelemaan ihmisten kanssa. Mutta se nyt vaan oli vaikeaa kun tuntui ettei saanut mitään vastakaikua. Enkä halua mitenkään moittia niitä ihmisiä siellä, he ovat varmasti mukavaa porukkaa, ehkä heillä oli juuri sinä päivänä liikaa muuta ajateltavaa eikä uusi tulokas juurikaan kiinnostanut. Olisi ehkä pitänyt käydä useammin niin olisi saanut paremman kuvan, mutta ikävä kyllä se ekakerta pelotti minut sieltä kokonaan pois.

Mutta nyt tuo pelko on poissa. Kiitos tämän päivän kokemuksen! Toiset äidit on sittenkin kivoja.

Viikot vain vierähtelee. Nyt sentään muistin ottaa kuvan tästä viikosta ja ehdinpäs tänne blogiinkin tämän kirjoituksen tehdä.

Töitä on ollut ihan kivasti ja ne jatkuu edelleen, tänään kysyttiin keikalle jo ensi vuoden toukokuulle mutta sille sanoin ei. Se oli vain 3 viikkoa lasketunajan jälkeen niin ehkä hieman turhan aikaisin. Kesäkuun lopulla ensimmäinen juontokeikka on buukattu ja siitä aloitan rauhallisesti paluun juontokeikoille.

On tosi ihanaa että toinen lapsi on tulossa, mutta samaan aikaan se on myös tosi pelottavaa. Nyt on puhuttu paljon metatyöstä jota äidit tekevät tyyliin 24/7. Ja onhan se oikeesti hirveetä, jatkuvasti täytyy ajatella jotain, jos ei vaatteiden tarvetta tai kuljettamista niin sitten sitä mitä ruokaa tänään syödään, onko kaapissa tarpeita vai pitääkö käydä kaupassa, ja ostetaanko kaupasta kuinka monelle päivälle ruokaa?… Käynkö minä kaupassa vai lähetänkö miehelle viestillä listan mitä tuoda?

Paljon on kysymyksiä jo nyt vaikka on vain yksi lapsi, entä sitten kun niitä on kaksi? Ja miten pärjää ne äidit joilla lapsia on vaikka kuusi? Mutta itseäni lohdutan sillä että tosiaan on niitä joilla lapsia on useampia ja kyllä hekin näyttää pärjäävän. Ihan varmasti se on rankkaa, mutta täytyy sen olla hienoakin kun vaikka kolmannenkin lapsen jälkeen vielä lapsen tekoa on jatkettu. Mä tosin veikkaan että meidän lapsiluku on täynnä kun uusi tulokas syntyy, mutta eihän sitäkään voi koskaan tietää miten se mieli muuttuu…

No odotellaan tämä ja katsotaan mitä elämä tuo tullessaan =)

Nyt viikolla 16 sikiö on suurin piirtein 18cm pitkä ja painaa 150g. Maha tuntuu ihan todella isolta, vaikka kyllähän tuo sikiökin alkaa jo jonkun kokoinen olla. Kovasti siellä tyyppi elää omaa elämäänsä, mutta liikkeitä ei ole vielä tuntunut. Välillä iltaisin oon keskittynyt ja kokeillut josko sieltä jotain tuntuis, mutta ei vielä =)

Niitä potkuja kyllä kerkee sitten tuntemaan kyllästymiseenkin saakka. Vaikka Milan aikana en tainnut kyllä niihin kyllästyä, jokainen potku oli siisti fiilis. Nyt ympärillä on parikin äitiä jotka odottavat toista lastaan ja ovat aika kyllästyneitä potkuihin ja ylipäätään vatsaan joka on kokoajan tiellä. Saa nähdä mikä on oma fiilis muutamien kuukausien kuluttua =) Tsemppiä kaikille loppuraskautta nyt viettäville, koittakaa jaksaa!!

Terkkuja Milalta, hän puki ensin omaan ja sitten minun päähäni nuken mekon =)

Ja tältä se masu näyttää nyt

Ja tältä näytti meidän sunnuntaiaamu. Jontte sanoo aina että mitään lahjoja ei tarvitse ostaa, mutta aina jotain ostan. Mutta oon pyrkinyt käytännöllisiin juttuihin koska niitä hän arvostaa. Lahjaksi tulikin takkasarja joka meiltä puuttui, sekä pieni magneetti jossa oli Milan kuva.

-Mari-