Tänään Jontte sit lähti. Ei toki lopullisesti vaan Go Golfin järjestämälle golf matkalle täksi viikoksi. Hieman jännittää kun laskettuun aikaan on vain 3 viikkoa.

Alun perin kun Jontte matkasta joskus joulun jälkeen puhui sanoi hän väärin että reissu olisi helmi-maaliskuun vaihteessa. Minä ajattelin että no mikäs siinä, sehän on kiva. Mutta kun myöhemmin selvisi että kyse olikin maalis-huhtikuusta kyseenalaistin matkan. Jonten mielestä paluupäivästä oli vielä kaksi viikkoa laskettuun aikaan eikä siitä ollut huolissaan niin päätin sitten minäkin olla olematta.

Juuri nyt tunne on hieman toisenlainen.. Ja johtuu juurikin siitä että merkkejä ennenaikaisesta syntymästä on ollut. Mutta kuten jo todettu, varmasti tässä käy siten että yliajalle menee..

Yritän kovasti uskotella itselleni että ei tässä mitään, kyllä vauva vielä sisällä pysyy, mutta kieltämättä pelottaa hieman. Onneksi meillä on au pair täällä kotona. Olisin ehkä joutunut pistämään hieman enemmän kapuloita rattaisiin reissun suhteen jos olisin joutunut ihan yksin jäämään viimeisillään raskaana hoitamaan lapsen ja hevoset. Jälleen yksi hyvä pointti että meillä on Rochelle.

Mutta entä jos vauva syntyykin nyt?

Niin jos hän nyt sitten päättääkin tulla, vaikka kuinka aion olla varuillani etenkin tämän viikon.. Jos näin käy niin joudun kyllä taistelemaan vihan tunnetta vastaan. Ensimmäinen ajatus oli kun tätä ajattelin ”suutun Jontelle koska hän ei ollut paikalla” ja tämä ajatus tuli mieleen jo pitkä aika sitten. Ja hyvä että tuli ajoissa nimittäin nyt olen työstänyt ajatusta päässäni ja yrittänyt poistaa sen. En halua olla vihainen hänelle jos käykin niin että hän missaa synnytyksen. Sillä juuri noinhan se on –HÄN missaa synnytyksen- Eihän se kokemus ole minulta vaan häneltä pois. Joo toki tarvisin varmasti häntä monessa kohtaa, mutta onneksi täällä on muutakin porukkaa, Rochelle, perhettä ja ystäviä jotka voivat auttaa.

Kävin aamulla heittämässä Jonten lentokentälle ja toivotukset olivat seuraavanlaiset:

Minä: ”Pidä hauskaa”

Jontte: ”Pidä ittes kasassa”

=D

koitetaan pitää <3

-Mari-

Mä oon kuullu monelta ystävältäni jotka odottaa/odotti vauvaa kuinka he miettivät rakastavatko he lastaan. Olin todella ihmeissäni miten joku voi edes miettiä tuollaista kunnes koin sen itse.

Kun elämässä alkoi vauvoja ystäväpiiriin syntymään kuulin usein kysymyksen ”en tiiä rakastanko vauvaa” ja minä ihmettelin sitä kovasti. Eniten ihmetytti kuulla tuota kun itse odotin esikoista ja olin super rakastunut pieneen tyyppiin vatsassa siitä saakka kun testi näytti positiivista. Sanoin ystävilleni vain että totta kai sinä rakastat ja jatkoin ihmettelyä miten hän voi edes miettiä moista.

Kun Mila syntyi tajusin mitä rakkaus todella on. Rakkaus lasta kohtaan on jotain käsittämättömän suurta eikä sitä voi verrata mihinkään ihastukseen tai rakastumiseen mitä on kumppania kohtaan tuntenut. Älkää käsittäkö väärin, rakastan kyllä Jontteakin, mutta rakkaus lasta kohtaan on se potenssin miljoona.

Mutta miten kävikään nyt?

En olisi voinut uskoa tätä mutta nyt tiedän mitä ne muut tulevat äidit ovat miettineet. Rakastanko tulevaa lastani? Se kysymys on pyörinyt tämän raskauden aikana päässä paljon.

”Miten voin rakastaa toista lasta, minähän rakastan jo yhtä”

”Voinko kokea muka yhtä suurta rakkautta jotain toista kohtaan”

”En varmaan rakasta toista lasta yhtä paljon kuin ensimmäistä, ja sehän olisi kamalaa”

Ystäväni joilla on jo useampi lapsi sanovat kuten minäkin ensimmäisen kohdalla ”totta kai sinä rakastat” ja syvällä sisimmissäni uskonkin että rakastan, mutta se tunne ei ole vielä tullut tai ainakaan kovin voimakkaana.

Mitä lähemmäs raskauden loppua mennään sitä enemmän alan tuntea kiintymystä syntymättömään vauvaan, mutta sitä suurta rakkautta edelleen odotan. Tiedän että se tulee sillä hetkellä kun vauva nostetaan rinnalle synnytyksen jälkeen.

Ja hieman enemmän kokoajan konkretisoituu että sieltä on ihana pieni käärö tulossa kun ottaa vaatteita ja tarvikkeita esille.

Jos sinulla on epäilyksiä tunteista vauvaa kohtaan niin älä ole huolissasi, rakastat häntä kyllä. Ja tosiaan, hypistele vaatteita, laita paikkoja valmiiksi niin sieltä ne tunteet pikkuhiljaa alkaa voimistua ja voimistua.

Yhteistyössä Philips Avent ja kiitos heille että olen saanut esimerkiksi noita ihania tutteja. By the way noi ihanat pienen pienet sukat jotka kuvassa näkyy on myös Milan vanhat niinkuin kaikki vaatteet, mutta meidän pikku tirppanalla oli niin isot jalat että nuo sukat ei koskaan hänelle mahtuneet =)

p.s. käykää myös arvailemassa kumpi sieltä on tulossa, täällä

-Mari-