Hae
Mari Valosaari

Luopumisen tuska ja riemu

kerholainen

Sydäntä puristaa, silmähiki meinaa iskeä ja samaan aikaan olen iloinen. Mila aloitti kerhon.

 

Mila on ollut kotona nyt hieman reilu 3 vuotta. Avoimessa päiväkodissa ollaan käyty jonkin verran, mutta ensimmäistä kertaa Mila on jossain ryhmässä ilman minua. Hän sain kerhopaikan jonotuspaikalta alkaen nyt 1.9. Mitenhän hän pärjää, pärjääkö hän? Pitäisikö jäädä nurkalle odottamaan? Olla varmuudeksi läsnä? Uskallanko jättää häntä? Nämä ajatukset on varmaan monelle äidille tuttuja ja nyt ne tuli tutuksi myös mulle.

 

Jouduin oikeasti ryhdistämään itseni jotta olen reipas tyttö ja sanon reippaasti tyttärelleni heippa ja toivotan mukavaa kerhopäivää.

 

Eron hetkellä Mila melkein alkoi murehtimaan, mutta minä kaivoin itselleni hymyn, sanoin hänelle ”oi että on kivaa kun sä saat jäädä tänne kerhoon, mukavaa kerhopäivää, äiti tulee kohta sua hakemaan, rakastan sinua, pidä hauskaa”

Hymy tarttuu ja myös pieni prinsessani hymyssä suin sanoi heipat sekä minulle että pikkuveljelle. Veikkaa piti myös halata ja pussata ja sanoi hänelle ”rakastan sinua”

 

Lentosuukkoja vielä pois kävellessä ja tunnustan: hieman hidastelin että näin miten Mila alkaa touhuamaan ja hienostihan se näytti starttaavan. Lapset siirtyivät kohti leikkipaikkaa ulkona ja Mila ensimmäisten joukossa. Sydäntä lämmitti kun hän meni heti mukaan. Reipas tyttö hän on kyllä aina ollut eikä turhia ujostelut, mutta tämä ätiys, aina on pelko perseessä miten ne pikku naperot pärjää. Usein he pärjäävät paljon meitä aikuisia paremmin.

 

Iloinen olen että Mila sai paikan kerhosta sillä sosiaaliset taidot kehittyy parhaiten ryhmässä ja uskon vieläpä että ryhmässä ILMAN ÄITIÄ =)

 

Ja vielä toinen tunnustus loppuun, jäin kuitenkin keskustaan kahvilaan odottamaan kerhon päättymistä, mutta tämä ei voi jatkua jos tässä käy aina näin:

<3

 

-Mari-