Tänään tähystyksen tulos oli ikävä. Tulehdus joka tosin tiedettiin olevan paha vahvistettiin erittäin pahaksi ja sen lisäksi tulehdus on levinnyt huomattavasti pidemmälle suolessa kuin mitä se on aikaisemmin ollut.

Hirvittävän pitkälle kameran kanssa ei päästy suolta katsomaan kun kivut oli niin hurjat. Kovasti he yrittivät lääkettä suoneen tuikata ja nuppi meni kyllä nurin, mutta kipu ei hellittänyt. Lääkäri sitten sanoi että ei hänen tarvitse mennä enää pidemmälle, hän näkee kyllä tästä että tilanne on huono ja laajentunut että sillä ei nyt ole niin suurta merkitystä kuinka pitkällä tarkalleen se on kun pitkällä kuitenkin.

Kortisoni menee suoneen ja joudun jäämään sairaalaan siihen saakka kunnes tulehdus reagoi kortisoniin ja tilanne rauhoittuu. Vaara on että kroppa on ns immuuni nyt kortisonille eikä rauhoitu, mutta siinä tapauksessa kokeillaan toinen keino joka oli nimeltään jotain niin hepreaa että en muista enää. Toivotaan nyt kuitenkin että kortisoni toimii ja pääsen pian kotiin. Uskon että apu löytyy pian ja piakoin olen taas kunnossa. Niin ja jatkossa kokeillaan uutta lääkettä nimeltä Azamun.

Kotona kyllä Jontte saa jatkaa hyvin tehtyä työtä kodin ja lasten hoidossa vaikka kotiin pääsisinkin, sillä lepoa on minun nyt vaan otettava. Äitinikin onneksi kertoi tulevansa su-ke meille apuun <3 äiti on aina äiti <3

Tähystävälle lääkärille itku kurkussa syyllistin itseäni tilanteesta kun en hakeutunut aikaisemmin hoitoon. Osittain hän oli samaa mieltä että nopeammin pitää hakeutua hoitoon jos veriulostetta on. Toisaalta hän taas lohdutti että tauti on ikävä ja salakavala eikä välttämättä pysy kurissa vaikka kuinka hyvin sitä hoitaisimme.

Mutta joka tapauksessa tiedän että mun suurin virhe oli jatkaa ja jatkaa vaikka vuorokauden aikana juoksin veriripulilla keskimäärin 20 kertaa. Selväähän se on että ei kroppa montaa kuukautta voi tuollaista kestää, nestehukka tulee väistämättä ja anemia kun ruoka-aineet ei ehdi imeytyä. Minä tyhmä vaan painoin vaikka tilanne oli paha. Älkää te tehkö samaa virhettä!

Kiitos muuten kaikille ihanista tsemppi ja voima viesteistä joita olette lähetelleet ja tänne kommentoineet. <3

Kiitos myös IBD vertaistukiryhmälle facessa <3 seuraavaksi liityn Crohn ja Colitis ry:hyn (jonne on pitänyt liittyä jo pitkän aikaa..) ja haen vertaistukea myös sieltä.

Isoin kiitos täytyy lähettää kotiin lapsista ja hevosista huolehtiville <3 rakastan teitä <3

-Mari-

Kun välillä voisi sanoa myös ”kiitos, se tulisikin nyt tarpeeseen”.

Ylisuorittaminen vie voimat ja joskus se voi mennä liian pitkälle, jopa sairaalaan.

Meillä monilla on niin paljon tilanteita kun joku tarjoaa apuaan, pyyteettömästi, hyvää hyvyyttään. Se ei olisi edes kovin iso homma hänelle, mutta me sanomme ”kiitos, mutta ei sun tarvi”. Vaikka oikeasti olemme niin väsyneitä että mikä tahansa pienikin apu toiselta ihmiseltä tulisi enemmän kuin tarpeeseen.

Joskus tuntuu että koska homma tuntuu itselle niin kovin raskaalle niin ei sitä kehtaa vierittää myöskään toisten niskaan, kyllä minun pitää omat hommani jaksaa tehdä.

Mutta joskus esimerkiksi terveydentila onkin este että en oikeasti jaksa tehdä niitä omia hommiani. Ja syy siihen että terveys on mennyt tähän pisteeseen voi olla joko siitä syytä että ei ole tarpeeksi ajoissa hyväksynyt muiden apua tai pyytänyt sitä. Tai ei ole huolehtinut tarpeeksi hyvin omasta terveydestään.

Minä tein juuri tämän virheen ja haluan jakaa tämän jotta joku muu voisi välttyä samalta virheeltä.

Suolistosairauteni (colitis ulcerosa) joka oli pitkään todella hyvänä, päätti pahentua jo aika pitkän aikaa sitten. Osittain otin oman kuntoni huomioon ja osittain taas en. Pääasiassa en. Päiväni kuluivat pitäen huolta siitä että kaikilla muilla on kaikkia, lapsilla ja miehellä ruokaa ja puhtaita vaatteita, että lapsilla olisi tekemistä, että lapset voisivat myös leikkiä äidin kans, mutta samaan aikaan niin että äiti saisi tehtyä kaikki työt mitä tehtävissä oli, ja niin että kaikki viisi hevosta kissoineen saisivat mahdollisimman hyvää hoitoa ja puhtaat paikat elää.

Tässä rulianssin keskellä tauti söi minua sisältäpäin. Jatkuva veriripuli alkoi pikkuhiljaa syödä voimia. Mutta kyllähän minä jaksan velvollisuuteni hoitaa. Itse olen lapseni ja hevoseni hommannut, itse ne pitää hoitaakin.. Pitkään sitä ihminen jaksaakin vaikka voimat alkavat ehtyä.

Mutta myös pysähdys tulee ennemmin tai myöhemmin. Joko niin että itse tajuaa alkaa hidastamaan tahtiaan ja huolehtimaan itsestään tai sitten kuten minulle.

Fyysiset voimat yksinkertaisesti loppuivat. Tuli päivä että oli pakko sanoa en jaksa. Hädin tuskin jaksoin olla seisaaltani kun laitoin lapsille ruuat lautaselle tai vaihdoin vaatteet, hevosten tarhoihin vienti ja lämpimän veden kanto jäätyneen päälle tuntui kuin olisi maratonin juossut. Olin loppu. Viimeisillä voimilla kovissa tuskissa käytin vielä poikani neuvolassa mutta sen jälkeen oli minun vuoro mennä lääkäriin. Olin varannut ajan yksityiseltä lääkäriltä kun kunnalliseen en saanut aikaa, ja ajattelin että hän määrää jotkut hyvät lääkkeet ja voin kaupan kautta mennä jatkamaan hommia kotiin.

Lääkäri tekikin lähetteen Lohjalle erikoissairaanhoitoon. Olin kuivunut ja lääkäri näki minun tarvivan nyt enemmän apua. Ajoin Lohjan sairaalaan itkien koko matkan. Pahimmalta tuntui se tunne että nyt petän perheeni ja hevoset kun en ole niitä hoitamassa. Mieheni yritti monta kertaa sanoa ja viestittää ”kyllä me täällä pärjätään, hoida nyt vain itsesi kuntoon” ja tarpeeksi monien kyynelten ja toistojen jälkeen sen alkoi ymmärtää ja hyväksymään.

Olen nyt ollut pian vuorokauden tipassa ja olo alkaa kohenemaan. Kuvauksien perusteella tautini on levinnyt suolistossa entistä pidemmälle ja on todella ärhäkkä. Odotan osastolla sisätautilääkärin tapaamista ja jatkosuunnitelmaa..

Asiat on aika ikävästi nyt. Ja minä olin tyhmä kun ne päästin tähän tilaan. Älä sinä tee samaa virhettä. Jos terveytesi heikkenee, mene ajoissa hakemaan apua. Tai jos vain kotityö tuntuvat ylitsepääsemättömän raskaalta, annan sen jonkun auttaa tai PYYDÄ APUA

Parempia päiviä kaikille teille

-Mari-